Tarina-sivu

Täältä löydät minun, eli Esma2:n, kirjoittamia tarinoita ja juttuja!! Muistathan, ettet saa kopioida tarinoitani omaan käyttöösi. Mutta muuten nauti tarinoista ja niiden tapahtumista!!!!!!!
Parhain terveisin, Esma2

                                                   Mitä taivaalta tupsahti?

   Todella hyvä kysymys! Itse en tajua sitä täysin vieläkään.Se vaan on niin käsittämätön juttu. No, kerron koko jutun alusta asti.
    Eräänä päivänä olin tapani mukaan kävelyllä. Reittini kulki jalkapallokentän ohi. Tavallisesti sieltä ei lennä mitään kenttää reunustavan aidan yli, mutta tämä päivä oli poikkeus.Ennen kuin ehdin huomatakaan, niin joku lentänyt suoraan päin kasvojani. Koppasin lentäneen esineen käteeni ja olin jo aikeissa heittää sen takaisin aidan taakse kentälle, kun se vinkaisi oudosti. katsoin sitä, mikä kädessäni oli ja pakko myöntää, että säikähdin. Nyrkissäni roikkui kiinni henkensä kaupalla pienen pieni kissanpentu. Kooltaan varmaan vähän isompi lapseen nyrkkiä. Se vinkasi uudelleen.
   Laskin kissan maahan ja yritin hätistellä sen pois. Mutta siinä se vain istui ja tuijotteli minua suurilla silmillään, päätän kallistellen. Lähdin kävelemään kotiani kohti, mutta se katti nousi seisomaan ja tassutteli perääni. Sillin minulta niin sanotusti meni hermot. -Lennä takaisin sinne aitasi taakse! En minä sinua kaipaa! huusin kissalle. Lopultahan se jääräpää uskoi. Se pinkaisi juoksuun ja katosi pian pensaiden taakse. Kävelin hyvilläni kotiin.
   Mutta kun saavuin kotiportilleni, niin kukas istuikaan oveni edessä? Se sama kissa. -Häivy! sihahdin sille. Avasin oven ja pujahdin sisään. Varmistin vielä, ettei kissa ollut mennyt tekemään tuhojaan pihaani. Mutta katti oli kadonnut. Sitä ei näkynyt pihassa. -Se varmaan meni kotiinsa, ajatteli ja suljin oven.
   Istahdin olohuoneeni sohvalle ja olin aikeissa lukea kirjaa, joka jäi minulta aamulla kesken. Mutta sitä kirjaa ei löytynyt. -Olen varma, että jätin sen tuohon pöydälle, mutisin. Kävelin keittiöön ja avasin jääkaapin oven. Sielläkään ei ollut muuta kuin tyhjää. Ruokapöydällä olleet sanomalehdet olivat kadonneet. Huomasin, että tohveleitani, pöytälamppuani, reppuani, sadetakkiani ja pyyhettäni ei löytynyt mistään. Saman katoamistempun olivat tehneet pari tyynyä, yksi keittiön tuoli, saippua, sandaalit, sukat ja housuni. Ajattelin, että voisin saman tien lysähtää sohvalle miettimään maailman menoa. Mutta säikähdin huomatessani, että sohvalla oli jo joku! -Karhu? säikähdin. Yhtäkkiä kuulin tutun vinkaisun. Sitten minulle valkeni, että kuka sohvalla nökötti. Sinä! henkäisin.
   Otus käänsi päänsä minuun päin ja vinkaisi. En osannut sanoa mitään. Tuijotin vain suu auki pienikokoisen karhun mittoihin kasvanutta kissaa, joka oli aamulla lentänyt päin namaani ja istunut oveni edessä. Loksautin suuni kiinni ja aloin hätistellä jättikissaa pihalle. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä katti ei ensinnäkään tahtonut liikkua mihinkään ja toiseksi se ei olisi mahtunut menemään ovesta ulos. Mutta sain sen silti pihalle.
   Ilalla, juuri silloi, kun olin miltei nukahtanut, alkoi aivan hirveä meteli. Tuntui siltä kuin sata kissaa olisi raapinut oveani ja maukunut. Vilkaisin ulos makuuhuoneeni ikkunasta ja näin kuinka jättimäinen, minulle jo tutuksi käynyt katti vinkuin korvia särkevästi. -Kyllä se kohta lopettaa, ajattelin.
   Muutama tuntia myöhemmin en enää jaksanut kuunnella ulinaa ja menin päästämään kissan sisälle. Voitit, tunnustin sille, kun se lysähti sohvalleni. Kapusin yläkertaan nukkumaan pahantuulisena.
   Seuraavana aamuna, avatessani makuuhuoneen oven törmäsin johonkin pörröiseen, mikä täytti koko oviaukon. Palasin ihmeissäni huoneeseen ja vilkasin ikkunasta ulos. Taloni eteen oli kerääntynyt ihmisiä tuijottamaan jotakin. Laskeuduin palotikkaita pitkin alas ja käännyin katsomaan taloani. Meinasin pyörtyä! Asuntoni ei enää muistuttanut taloa vaan paremminkin kilpikonnaa. Illalla karhun kokoinen kissa oli paisunut niin, että taloni oli käynyt sille pieneksi. Jokaisestatalloni sivusta työntyi ulos jalka. Pää nökötti vuorostaan katolla. Kissa repi katosta tiiliä ja söi ne. Joka suupalalla se paisui hieman. -Onpas siinä outo eläin, kun kasvaa noin isoksi, kuulin jonkun miehen sanovan. Minä ja ihmisjoukko katselimme vain, emmekä osanneet tehdä mitään.
   Ennen kuin katti ehti kajota savupiippuun, niin tapahtui valtaisa räjähdys. Kun savu oli hälvennyt, taloni oli sortunut ja jättikatti oli kadonnut jälkiä jättämättä. Ihmiset alkoivat kaikota, mutta minä vain tuijotin tyhjyyteen. Minulla oli jotenkin haikea olo, kun kissaa ei enää ollut. Sitten sain loistavan ajatuksen. Juoksin lähimpään eläinkaupaan ja ostin itselleni tavallisen kissan.
   Asun nyt toisaalla, koska taloni on yhä remontissa. Olen onnellinen, tavallisen kissan omistaja. Eli kaikki päättyi loppujen lopuksi hyvin.

Esma2